Creed ykkönen oli muistaakseni pätevä leffa, meni tunteisiin ja oli muutenkin hyvä jatko myös Rockyn tarinalle. Tämä kakkonen sen sijaan voisi olla nimeltään ”Rocky ja Drago neekereinä”, niin olisi edes viihdearvoa. Kliseinen ja tylsä elokuva joka menee autopilotilla katsomiseksi siinä sivussa. Leffa on täysin ennalta-arvattava ja toistaa jokaisen Rockyn kaavan alusta loppuun, ilman Rockyn hyvää hahmonkehitystä ja tunnesidettä. Edellisen Creedinkin ansiot tällä saralla jäävät tässä pois. Rocky ykkösen, ja ehkä osan jatko osista, jälkeen paras nyrkkeilyleffahan taitaa olla million dollar baby, joka on aivan mahtava elokuva. Creed kakkosen voi skipata ilman sen suurempia morkkiksia kyllä. Vaikka onhan tässä toki Ivan Drago.

Queenista kertova Bohemian rhapsody sen sijaan oli hyvä elokuva, vaikka töröhampaisuus ja sössötys pistikin aluksi ärsyttämään. Lopulta kuitenkin varsinkin Brian Mayn näyttelijä veti hienon roolin, eikä Oscarvoittaja-mikäseolikaan myöskään huono ollut. Oli mainettaan parempi elokuva mielestäni, monihan tätä on sekavaksi ja tarinankerronnaltaan epäonnistuneeksi syyttänyt. Minusta tässä saatiin tiivistettyä olennaiset, isot tapahtumat Fredin elämässä ihan hyvällä maulla ja kohtuulliseen aikaan, kun kestoa ei ollut paljoakaan yli kahta tuntia. Elokuva oli tyylikäs ja musiikki soi isolla ja jytäkästi, mikä kuuluu asiaan tällaisessa leffassa. Tykkäsin kovasti, 4/5. Jonkin verran kyllä ärsytti se, ettei Mercury ollut aivan niin cool alfauros, kuin toivoin sen olevan. Töröhampaat, sössötys ja diivailu söivät vähän myyttisen Rock-jumalan viehätystä, mutta onneksi tämä on vain leffa.

Eksyin katsomaan ja kuuntelemaan ajatuksen kanssa kyseisen ryhmän tuotantoa youtubesta, ja onhan tämä helvetin kovaa. Kansainvälistä huipputasoa tuohon aikaan kaikin puolin. Tuotantoarvot kohdallaan sekä videossa että musiikissa, ja taiteellisestikin omalla tasollaan monessa suhteessa. Harvemmin sanon näin, mutta tuohon aikaan asiat oli paremmin ainakin musiikin saralla Suomessa.

Nelonen median aikakaudella vaikuttaisi että koko Suomen musiikkikenttä koostuu lähinnä Vain Elämäästä, ja Emma-gaalan suhmuroinnitkin kertovat siitä karua kieltään. Bomfunkin jälkeen youtube tykittelee mm. Darudea ja Waldoa, jotka nekin on maailmalla tunnettuja ja tunnustettuja artisteja. Kuinka moni nykyisistä Emmagaalalaisista sitä on? Kyllä on ajat muuttuneet nopeasti, ja paskempaan suuntaan.

Toinen vielä tänäkin päivänä mietityttävä aihe on Matti Nykäsen äkillinen poismeno eilen aamulla. Yllättävän kova isku se oli, vaikken itsekään edes nykäsen hyppyvuosien aikaan vielä varsinaisesti tajunnut mistään mitään. Lapsuudessa kuitenkin Nykäsen ansiot tiedettiin, ja ne tullaan aina muistamaankin. Äkillinen kuolema yllätti toden teolla, ja tuntuu vieläkin epätodelliselta että monella tapaa elämänsä iskussa olleen miehen aika tuli nyt täyteen.

Käväisin Twitterissä ensimmäistä kertaa suru-uutisten jälkeen, ja totta kai siellä oli jo tietyt somerpersoonat tanssimalla haudalla, ja/tai rypemässä ylemmyydentunnossaan. Mainittakoon nyt ainakin Kivi ja Auvinen näistä tunnetuimmista. Tämä on yksi syy miksi aloin edes blogaamaan. Koska vittu että vihaan somea. Tai no en somea suoranaisesti, mutta päätä raavituttaa kyllä miten idiootteja jotkut ihmiset siellä osaavatkin olla. Oma ego on ilmeisesti paisunut niin mahtavaksi, että täytyy pyrkiä erottautumaan rahvaasta mollaamalla vastikään edesmennyttä kansainvälistä urheilusankaria ja kansakunnan suursuosikkia. Sydämellinen, maanläheinen ja hieno mies, jonka lentävät lauseet säilyvät ikuisesti, ja joka on jättänyt merkkinsä koko kansakunnan sieluun. Lepää rauhassa kuningaskotka. Elämä on laiffia, eikä kukaan pääse hautaan asti tekemättä virheitä.

Toista maata on nämä päivästä toiseen myrkyllistä paskaa macbookeillaan twiittailevat negatiivisuuden lähettiläät. Blogaamisen aloittamisen toinen tarkoitus, eli sydämen purkaminen internetiin, myöskin näköjään toimii. Kun pääsi vähän valittamaan sosiaalisen median paskuudesta nimettömään blogiin, jota kukaan ei edes lue, helpotti se kummasti oloa, eikä tee yhtään mieli lähteä vittuilemaan asianomaisille twitterissä, vaan voin hyvillä mielin kohauttaa olkiani ja jättää heidät oman egonsa ja negatiivisuutensa pauloihin. Hävetkää.

Tänä viikonloppuna olen nautiskellut järkyttävästä määrästä mässyä sekä Netflixistä. Katsoin Black Mirrorin Bandersnatchin, joka oli mielestäni hieno konsepti ja teoteutuskin oli melkoisen hyvä. Naurahtelin, jännitin ja järkytyinkin. Turhaan on ihmiset tätä haukkuneet, eivät vissiin ymmärtäneet sitten näkemäänsä. No, haukkujien mielipiteiden noteeraaminen asiassa kuin asiassa on tulevaisuudessa jälleen pykälän verran helpomaa. Teen hyvin paljon tuomioita ihmisen yleisestä fiksuudesta ja elämänkuvasta sen perusteella, yhteneekö leffa- ja sarjamakumme edes pääpiirteittäin. Vaikka tietenkin pyrin aina ymmärtämään mitä toinen ajattelee ja mistä lähtökohdista, mutta silti.

Toinen projekti tällä hetkellä on Nightflyers, joka sekin yllättäen on ainakin IMDB-arvosanaansa parempi ainakin vielä toiseksi viimeisen jakson alkaessa. Alku oli kyllä paska, ei todellakaan herättänyt intoa katsoa loppuun, mutta kausi parani puolivälin paikkeilla.

Spoilerivaroitus tässä vaiheessa: Naurahduksenomaisen reaktion herätti kohtaus, jossa feminismi oli mennyt liian pitkälle suljetussa avaruusalusekosysteemissä. Lämmin olo valtasi rintani kun myhäilin tyytyväisenä feministiselle kuplalle 2090-luvun lopun suljetussa avaruusaluksessa. Siellä siis naiset runkkasi spermat vankeinaan pitämiensä miesten peeniksistä ja siittivät klooneja (ilmeisesti miehiä, ehkä myös naisia) ruoakseen, ja selvisivät näin elossa vuosikymmenen. Muu yhteiskunta kuitenkin on sarjassa selvästi saavuttanut tasa-arvon, ja sarjassa mielestäni monikulttuurisuus, seksuaalisuus ja kaikki auktoriteetit ynnä muut feministiset aiheet ovat luonnollisesti esitetyt, eivät millään tavalla pakotetut kuten vaikkapa pahasti epäonnistuneessa Last Jedissä tai Ghostbustersin aivan surullisen vitun paskassa rebootissa. Siksi internet ei olekaan käsittääkseni räjähtänyt vihaamaan sarjaa feminististen ”ansioidensa” vuoksi, vaan ennemminkin paikoin sekavasta tarinankerronnasta ja varsinkin aluksi melko pahvisista hahmoista.

Kaiken kaikkiaan ihan hyviä uuusia Netflix-originaaleja, 4/5. Netflixin ongelmahan kyllä on usein se, että mukavuusalueelta poistuminen ei kuulu yhtiön vahvuuksiin. Ei uskalleta ehkä täräyttää kunnon sairasta paskaa tiskiin, koska katsojakuntaa pitää miellyttää laajasti. Kaikki on turvallista, vaikka olisikin hieman provoa seassa. Aika taitavasti tämä tasapainoilu kuitenkin yleensä onnistuu ja ajatuksiakin uskalletaan herättää.

Nyt jaktan chilipähkinöiden syömistä ja Netflixmaratonia. Välillä torkahtelen jos on pakko, vailla huolta huomisesta.

Vasemmistoliiton ja SKP:n vaalilupaukset iskevät suoraan köyhiin äänestäjiin perinteisen vasemmistolaisen linjan mukaisesti.

Tänä keväänä äänestetään köyhyys historiaan!  

Tällaisella sloganilla vasemmistoliitto lähtee äänestäjiä haalimaan.

1200e minimiturva! 1800e minimipalkka! 6h työpäivät!

SKP:n vaaliauton kyljestä napattuja iskulauseita.

En tietenkään rinnasta vasemmistoliittoa ja kommunisteja toisiinsa, mutta silti. Vaalitaistelu on selvästi käynnissä kun on palattu ikiaikaiseen rikkaat vs. köyhät -asetelmaan. Vitun porvarit kun ei anna rahaa.

–

Köyhyyden äänestäminen historiaan on kuin parodiaa perinteisistä vasemmistopuolueista. Tuntuu kuin vaaleihin lähdettäisi jälleen leikkimään ja kertomaan parhaita vitsejä. Samaa sarjaa oli tietenkin toisaalta myös keskustan voittavaksi osoittautunut fraasi ”Suomi kuntoon”, joten ei kai vaaleja pelkällä yhden asian huutelulla voiteta, vai voitetaanko. Köyhyyttähän ei siis saada poistumaan, sillä aina joku on köyhä verrattuna muihin. Ja kun töitäkin pitäisi tehdä että saataisi se köyhänä eläminen rahoitettua.

Tarttuva retoriikka on tietenkin tärkeää. Timo Soini on sanonut että vaalit voitetaan kolmella sanalla, ja nämä toteuttavatkin aika hyvin tuota. Keskusta tosin voitti kahdella. Lopulta tätäkin kirjoittaessa nämä sanomat avautuvat hiljalleen paremmin, ja huomaankin että retoriikassa tärkeää taitaa olla sittenkin esittää jotain sopivasti yliampuvaa, jota sitten päästään perustelemaan vaalitenteissä muiden ylenkatsoessa sinua. Tällä tavalla katsoja asettuu kannallesi, ikään kuin altavastaajan puolelle. Soinin opit taitaa olla sittenkin käytössä.

Kokoomus esittää edelleen järjen ääntä, luottaa suomalaisiin, ja vilauttelee talouslukuja, perussuomalaiset puhuu raiskauksista ja siniset laveasti kansanturvallisuudesta, joten vasemmiston rooli on tällä kertaa ilmeiseseti heitellä hieman terävämpää populismia. Muide kuin tässä mainittujen puolueiden sloganit on menneet tähän mennessä ohi korvien, eli kannattaisi alkaa skarpata jotta ne kolme sanaa jäävät äänestäjien mieliin ennen kuin on jo myöhäistä.

Yhdeksän hyvää ja kymmenen kaunista. Kylläpäs kotoilu ja hyggeily maistuisi kun saisi 1200 lapaseen. Vuokra pikkutaajamassa on ehkä 300 euroa, joten jäisi vähän säästöönkin.

Tosiasiassahan siis haluan vasemmistohallituksen ihan sen takia, jotta näkisin mitä he tekisivät toisin. Jos SKP pääisi eduskuntaan olisin ikionnellinen, sillä politiikasta on mennyt jonkin verran viihdearvoa sen jälkeen kun perussuomalaiset saivat hallitusvastuun. Tämän hetkisten, hallitukseen jääneiden vennamolaisten ei tarvitse huudella ja viihdyttää kansaa, eivätkä heistä erkaantuneet uudemman liiton perussuomalaiset osaa sitä tehdä. Vaalikevättä ja tenttejä odotellessa, parasta tositeeveetä luvassa jälleen, ja uurnilla tavataan.